I annoy myself. I think about life, and wonder if it always has to be such a desperate rollercoaster, a battle of good and bad days. One day I’m excited about writing, and believe in my abilities. The next, it’s all an illusion, megalomaniacal dreams that I can’t reach. Publishing a book feels as an abstract and unrealistic a goal as normal weight. I have been writing for years in English. I have hundreds of readers all over the world. People who want to read what I write, whatever it may be, people who follow my stories, who like them. I, myself, am happy with my texts sometimes. Sometimes I go back to a story that I’ve written years ago, and feel amazed about how I’ve managed to get the text to flow so smoothly. Could I still do it? I doubt it, although I don’t know why I’m so insecure. My imagination, or should I say my muse took off when my mother died. Work, kids’ hobbies and volunteering was a perfect hiding place, instead of dealing with the sorrow head on. I sowed, and I’m still reaping. No one probably could’ve told what I was going through, I myself haven’t really realized it before now, a year and a half later, as the brain-fog is finally clearing.
And just because I was on a writing course in real life, I have decided to try to become at ease with writing in Finnish (my native language), so here’s the same text, more or less, – in Finnish.
Ärsytän itseäni. Mietin elämää, pitääkö sen olla tällaista epätoivoista vuoristorataa, hyvien ja huonojen päivien taistelua herruudesta. Yhtenä päivänä olen innoissani kirjoittamisesta ja uskon kykyihini, seuraavana kaikki on vain suurta harhaa, suuruudenhulluja mielikuvia jostain jota en kuitenkaan voi saavuttaa. Kirjan julkaisu on jotenkin yhtä abstrakti ja epätodellinen tavoite kuin normaalipaino. Olen kirjoittanut jo pidemmän aikaa englanniksi, ja ympäri maailmaa lukijoita on jo monia satoja. Ihmisiä jotka haluavat lukea mitä kirjoitan, on se mitä vain, ihmisiä jotka seuraavat tarinoitani, jotka pitävät tuotoksistani. Itsekin olen teksteihini aika ajoin tyytyväinen. Välillä palaan takaisin tarinaan, jonka olen kirjoittanut vuosia sitten ja ihmettelen, että miten olenkin onnistunut kirjoittamaan noin sulavasti ja mukaansatempaavasti. Osaisinko vielä? Epäilen, vaikken tiedä syytä epävarmuudelleni. Mielikuvitukseni, tai sanotaanko vaikka muusani otti hatkat, kun äiti kuoli. Työhön, lasten harrastuksiin ja yhdistystoimintaan oli paljon helpompi piiloutua surulta, kuin että olisin sen käsitellyt järkevästi. Tätä kylvämääni satoa korjaan edelleen. Päällepäin tätä ei välttämättä ole kukaan nähnyt, en itsekään ole tajunnut asiaa ennen kuin vasta nyt puolitoista vuotta myöhemmin, kun sumu on vihdoin hälvenemässä aivoistani.